Nyt olisi mukavaa olla taas arkeologian opiskelija ja päästä käsiksi kaikkeen mielenkiintoiseen kirjallisuuteen, mutta ei. Tuumiskelenpa vain itsekseni siis hetken.
Nykyisen vallitsevan tulkinnan mukaan vaippahame l. peplos on ollut yleensä tehty yhdestä kankaankappaleesta, paitsi se Kaarinan muinaispuvun hassu häntä. Pystykangaspuissa syntyy yksin kudottaessa helpoiten melko kapeaa kangasta*, ja muutenkin lienee kokeilujen valossa hyllytetty ajatus siitä että pystykangaspuilla ei voisi muita kutoakaan kuin leveitä ja lyhyitä kankaita. Ihan samalla tavalla niissä on kääntyvä tukki kuin nykyaikaisissakin puissa. Jossain kirjassa jopa mainittiin sivulautanauhan kutomisen aikaavievyys syyksi kutoa leveää kangasta, vaan eipä tuo lautojen kääntäminen kerran viriötä kohden nyt niin paljon enemmän aikaa vie. Hitaampaa se päädyn huolittelu lautanauhalla on.
Mutta sitten ne peplokset. Olisiko syytä kutoa yhtenäinen leveä kangas, jos kaksi tai kolme pituutta kapeampaa ajaa saman asian (ja tarjoaisi mahdollisuuden ehkä yhdistellä erivärisiä kankaita? Olisiko järkeä pitää normaalissa käytössä 150 senttiä leveää kangasta kutovia puita, jos valtaosa kankaista kudottiin kapeina? Vievät enemmän tilaa ja pitkien niisinvarsien liikuttelu on hankalaa yksin. Pystykangaspuut ovat toki siitä nerokkaat, että leveyteen vaikuttavia osia ovat tasan runkoa kasassa pitävät vaakatangot, kappale johon aloittava lautanauha ommellaan sekä niisinpuut. Puuta ja puunkäsittelytaitoa jos mitä rautakautisessa Suomessa riitti. Jos peplos oli pelkästään naineen naisen asuste ja sen valmistaminen osa morsiusriittejä, voisi hyvinkin olla että sitä olisi ollut kutomassa useampi henkilö, äiti tai joku muu sukulainen ja tuomassa oman maagisen turvansa näin kotoa lähtevän lapsen päälle hyvin konkreettisessa muodossa.
Jos joskus oikeasti kirjoitan sen muinaissuomifantasian niin tätä aihetta pohditaan kyllä. :D
* Ainakin näillä taidoilla, karstalangalla ja roskakatoksesta dyykatusta puusta tehdyillä puilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti